torstai 23. heinäkuuta 2015

Kuuntele

Melkoista fiilisten vuoristorataa Viivi-ikävästä siihen ajatukseen, etten ehkä halua mennä tallille lainkaan. On ollutkin yllättävän vaikeaa kohdata se, että on ollut mukana Pikku Hoon koko etsintäprosessissa, nähnyt ostotarkastuksen, muuton uuteen kotiin ja kuitenkaan hevonen ei ole oma. Ei ole kyse omistamisesta. On kyse sen suhteen kaipuusta, joka hevoseen syntyy vain kun sitä tapaa päivittäin. Vaikka ratsastin Viivillä kesästä 2009 ja omistin sen maaliskuusta 2010, alkoi meidän suhteemme oikeasti vasta silloin kun Viivi muutti itsehoitopaikalle siihen samaan talliin missä on nyt Pikku Hoo.

Toinen kerta selässä oli oman tunnemaailman kannalta katastrofi. Koko istunta on vinksallaan ja tein päätöksen siitä, että me menemme käyntiä kunnes siinä alkavat palaset asettua. Pettymys oli vaikea käsitellä. Pettymys siitä, että ratsastus on niin vaikeaa. Pettymys kehon toimimattomuudesta. Tunne siitä, ettei mistään tule mitään, oli päällimmäisenä.

Tiistaina menin edellisen kerran tallille. Etukäteisajatus oli ratsastus, mutta siitä se ajatus sitten lähti. Miksi hevosen pitäisi yrittää ymmärtää minua kun emme tunne toisiamme? Miksi sen pitäisi luottaa minuun tuulisella säällä kentällä kun ei meillä ole suhdetta? Miksi olen kuvitellut, että voin vain hypätä selkään?

Hevonen laitumelta naruun ja suunta käytävälle harjausta varten. Pihalla kaveri oli jo ihan pörheänä kun rälläkkä lauloi ja tuuli heilutteli pois kerättyä telttaa. Suunnitelman muutos. Miksi mennä talliin jos on mahdollisuus, ettei hevonen käyttäydy rauhallisesti. Tavoitteenahan oli saada onnistunut yhteinen tutustumiskokemus. Siispä ensin kentälle kävelemään. Kentälle siksi, että aloitetaan molempien mukavuusalueelta; tuttu paikka, jossa Pikku Hoo on rauhallisin. Narun päässä ei pikku tuulesta ym. oheistoiminnoista aiheutuvat pienet pyrähdykset haittaa. Rauhallinen pieni maalaistalli ei välttämättä ole ihan niin rauhallinen kuin kuvitella saattaisi ;) Rälläkkä ja putoavat metallipalat pihan perällä, ohi ajavat harrikat, niittokoneet, autot, traktorit, kenttä, se tuulessa heiluva teltta, kovaa menevät (kilpa)polkupyöräilijät ja se tuuli, joka saa pusikot heilumaan.

Siinä me sitten käveltiin. Tavoitteena olla rauhallisia ja toisiamme kunnioittavia. Kenttää katkottiin sen mukaan missä oli jännittävää ja otettiin uusia lähestymissuuntia. Mutta se ahaa -elämys. Se kuinka olen Pikku Hoolle ilmaa. Se kuinka ratsastaminen on vain häviävän pieni osa hevosen kanssa olemista eikä suhdetta luoda vain ratsastamalla. Eniten huvitti oma sokeus, koska tuttua asiaahan tämä on. Mihin se oli unohtunut? Miten aikanaan istuskelinkaan harjalaatikon päällä Viivin tarhassa, olin läsnä ja katselin sitä. Rapsuttelin, hupsuttelin ja tupsuttelin.

Eihän minun ja Pikku Hoon suhde koskaan sellaiseksi kasva, koska elämäntilanne on niin toinen ja fakta on se, ettei aikaa riitä samanlaiseen. Sitäpaitsi tämä hevonen ei ole omaa ihmistä vailla ;) On hyväksyttävä tosiasiat. Kuitenkin näiden ajatusten pohjalta tuntuu erilaiselta lähteä eteenpäin ja katsoa mitä on tulossa.

Ai ja jotta ette kuvittele mun jättäneen hevosta harjaamatta niin hei käytiin me siellä tallissa sen jälkeen kun oltiin kentällä toisiamme ihmetelty ;) Leveä hymy naamalla vein Hoon takaisin laitumelle.

Täytyi vain kuunnella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti