sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Koottua laukkaa

Jatketaanpa nyt vielä vähän kun kerran on kirjoitettavaa!

Eilen siis mainitsin, että tänään mennään ihan vaan maastoilemaan. Niin siis tehtiin. Mentiin yhdessä Marjan ja hänen hevosensa kanssa lähimaastoon, josta ei olisi pitkä matka takaisin tallille mikäli kaukana jyrisevä ukkonen päättäisi tulla tekemään turhan läheistä tuttavuutta.

Otettiin pitkät niskat reissun tavoitteeksi :D.

Mennessä totesin, että Viivillä ainakin on pitkä niska, mutta hivenen väärään suuntaan. Se ravasi pää ylhäällä ja selkä alhaalla muistuttaen lähinnä hirveä. Pörinä vain kävi sen tuijotellessa pusikoita ja väistellessä vesilammikoita. Entisenä estehevosena lammikot ovat sen mielestä väistettäviä tai yli hypättäviä esteitä.

Haeskeltiin siinä sitten menomatkalla pitkiä niskoja niin ravaten kuin laukatenkin. Maastossa hallittu meno helposti unohtuu, mutta tänään siihen keskityttiin entistäkin enemmän. Alkumatkasta tahmea hevonen alkoi virkistyä kummasti maaston edetessä. Sää oli todella hautova, joten tahmeus ei ollut mikään yllätys.

Yksi peräänajokin saatiin aikaiseksi Viivin vetäessä laukasta liinat kiinni. Joku mörkö oli hyppäämässä puskasta :D. Marja puolestaan meidän takana valmistautui laukka-avoon eikä ehtinyt reagoida pysähdykseen. Tammat tulevat onneksi ihan toimeen keskenään vaikka tarhaavatkin tallilla erikseen, joten tilanteessa ei käynyt mitään. Yleensähän me laukataan aina peräkkäin, mutta eri puolilla tietä. Jatkoipahan Viivikin matkaa kun tuli "pusu takapuoleen" :D.

Takaisin palattiin samaa reittiä. Viivin askel oli reipas, se siirtyi pieneen raviin ja nosti laukan. Niin kootun, että Marja tuli vielä siinä vaiheessa käyntiä vierellä tosin sitten siirtäen omankin hevosensa raviin/laukkaan. Itse päätin vain hyödyntää tuon eteenpäinpyrkimyksen, joka sai Viivin pyöristämään niskaa, selkää ja ottamaan takapään käyttöön. Niskasta ylös ja taakse, takajalat haltuun, ajatus kuin hevonen olisi jumppapallo, jonka päällä istun elastisesti ja suunnaten takajalkojen liikettä ylös samalla kun käsi joustaa eteen liikkeen mukana -> liike suuntautuu takaa eteen sekä niskasta ylös. Näin edettiin pitkät pätkät välittämättä kaverin askellajista. Välillä kadotin pitkän niskan kallistuen eteen, jolloin Viivi nosti nenän pystyyn ja rupesi koheltamaan. Kun kaveri eteni reilun matkaa edelle jouduinkin tekemään jo tosissani töitä säilyttääkseni pidätteet niskassa ja hevosen rauhallisena.

Koska kehoni vasta opettelee tuntemaan eroa siinä milloin hevonen oikeasti tulee takaa eteen, kyselin Marjalta miltä laukka hänen silmäänsä näytti. Se näytti siltä miltä tuntuikin -> pyöreältä, tasapainoiselta ja eteenpäin suuntautuvalta. Jes! Viivi oli myös suusta rauhallinen aina kun minä olin tasapainossa.

Vielä on pitkä matka työtä tehtävänä, että saan saman energiatason, jäntevyyden ja tasapainon siirrettyä kentälle. Osaisinhan toki kentälläkin ratsastaa hevoseen "energiaa" lisää pohkeella ja pidättää ohjalla "peräänantoon", mutta en halua tehdä sitä. Haluan löytää riittävän energian kehoni kautta, saada takajalat aktiiviseksi ja kokoamisen tapahtumaan kehon kautta. Se hetki ei ole lähellä - ei edes näkyvissä, mutta ainakin suunta on selvä.

Samalla tuli havainnoitua pari muutakin asiaa.

Pitkän niskan ajatus ei tarkoita sitä, että katse painuu alas. Helposti ajatellessa niskaa pitkäksi pidättäessä hevosta, siirtää katseen alas ja tuntuu, että kypärän lippa on tiellä kun sen alta täytyy kurkistella. Jos katse on siirtynyt alas, niska on jo itseasiassa romahtanut eteen ja kypärännuppi sojottaa etuviistoon. Ajatuksen verran niskaa kohti kuvitteellista seinää niin, että nuppi siirtyy taas kohtisuoraan taivasta kohti. Tällöin katse on taas nostettu laajasti eteen.

Jalustimella pitäisi tuntua paino tasaisesti sekä jalan ulko, että sisäsyrjällä. Jalustimen oikea paikkahan on juuri leveimmän kohdan takana eikä varpaalla kuten on opetettu. Kantapäätä kun ei kuulu painaa alas. Alas painettu kantapää jännittää nilkan, joka jännittää polven, joka jännittää jalan, joka jännittää lantion jne. jne. No kuitenkin.. Pitkään minulla oli paino aina vain jalan ulkosyrjällä. Tänään huomasin, että paino olikin tasaisesti jalustimella. Marja kysyi miten olen korjannut asian? En tiennyt siinä vaiheessa, mutta hetkeä myöhemmin sain siitäkin ajatuksen. Huomasin taas, että paino on ulkosyrjällä. Jalustin oli siirtynyt niin, että sen ulkoreuna otti kiinni jalkaan. Siirsin jalustimen keskelle ja paino jakautui taas tasaisesti. Bingo! Mutta mikä saa aikaan jalustimen siirtymisen/pysymisen paikallaan? Aiemmin olen jo kirjoittanut siitä, että jalkapohjan tulee jäädä maata kohti on askellaji mikä tahansa. Tämä on ollut minulle haastavaa - aina jalat ovat liikkuneet milloin missäkin. Kun jalka liikkuu, myös jalustin pääsee liikkumaan sillä paino sen päällä vaihtelee levottoman jalan mukana. Olisiko siis niin, että olen oppinut jättämään jalkani tukevammin maahan ja näin ollen jalustin pysyy paremmin paikallaan painon jakautuessa tasaisesti? En tiedä, mutta toivon ;D

Huh tätä analysoinnin määrää. Aamumaastosta siis muotoutui äärimmäisen antoisa ja opettavainen tuokio kaikkine analysointeineen! Tätä lisää kiitos :).

Ehkä joku nyt miettii mitä on tapahtunut Tumpelon lopettamiselle/jatkamiselle... Kaikki tilanteet ovat auki. Olen kuitenkin päättänyt tarttua hetkeen ja jakaa oppimiskokemukseni tänne kuten tähänkin asti. Kiitos jokaiselle blogissa vierailevalle, että olette pysyneet "kanavalla" :).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti