maanantai 23. toukokuuta 2011

Vaatimisen vaikeus

Jospa viimein saisin ajatuksiani muidenkin luettavaksi. Mun päässä ne sinkoilee kyllä ihan miten sattuu, joten en tiedä miten saan ne ymmärrettävään muotoon :D

Viimeisimmät ratsatukset on itsenäiset Viivillä perjantaina ja sunnuntaina sekä työn puolesta parin tunnin issikointi lauantaina. Hyvin alkaa kuulkaa menemään asiat perille -> jos hevonen säntää, nosta käsi ylös kun pidätät. Tästähän se issikka ei pitänyt! Mulla oli sellainen 8-v nuori hepotin, jolla menin myöskin viime kesänä. Se oli ihan pölhö :D. Sytkys ja säntäili ihan omiaan. Hauskaa oli kuitenkin! Mutta onpa hei pikkasen hankalaa saada nopeasti ohjat käteen kun sitä hevosen tukkaa on ihan joka puolella! Yrität lyhentää ohjaa niin olet solmussa harjan kanssa.

Sunnuntaina kun jälleen pääsin Viivin selkään, oli jokseekin tutumpi olo ;). Mulla olikin kamala morkkis! Kävin lauantaina hakemassa kypärän tallilta työmatkalla. Viivi hirnui tarhasta tervehtiäkseen ja kävin lahjomassa sen lievittääkseni omaa huonoa omatuntoani. Vielä se marssi portille perässä, että ruvetaas muori hommiin. Kyllä oli kuulkaa kurjaa lähteä pois tallilta!

Sunnuntaina jatkettiin harjoituksia. On se jännä miten sama hevonen voi olla niin erilainen tunnilla/yksin. Yksin ratsastaessa se on toisaalta haastava saada keskittymään, koska täytyyhän sen seurata mitä kentän ulkopuolella tapahtuu kun ei ole kaveria kentällä. Toisaalta taas Viivi on helpompi herättää kun se on yksin - tai siis minun on helpompi herättää se, koska se on silloin säpäkämpi. Yksin mennessä jää myös pois tarve mennä toisen hevosen perään. Otetaanpas esimerkki. Pituushalkaisija ja edestä kääntyy toinen hevonen voltille (oikealle) keskellä kenttää, Viivi haluaa perään. Minä olen siten vino, että saan hevosen puskemaan lavasta oikealle jos en ota oikealta puolelta liikettä riittävästi ylös. Tämä tarkoittaa sitä, että tahtomattanikin annan hevoselle luvan kääntyä toisen perään sillä olen ns. pudonneena samaan suuntaan kuin edellä menevä hevonen. Yksin mennessä lavasta pusketaan oikealle jos en korjaa (tai siis yritä korjata) tilannetta, mutta sitten ei olla menossa toisen perässä. Kattokaas ihan oma moka!

Hevoselta vaatiminen samoin on haastavaa. Ajattelen asian niin, että ratsastaja on kuin hyvä esimies; jämäkkä, luotettava, reilu, yhteistyökykyinen ja kuuntelee alaistaan. Joskus alaista pitää hieman ravistella saadakseen sen kuuntelemaan neuvoja, mutta puolestaan antaa palautetta heti kun homma toimii. Minä en ole vielä kehittynyt hevoselle riittävän hyväksi esimieheksi. Epävarmuus omasta tasosta saa aikaan joskus sen, että yritän vain selviytyä hevosen mukana sen sijaan, että vaatisin sitä toimimaan yhdessä kanssani.

Yksi olennainen asia on muuten vireystaso. Väsyneenä en pysty keskittymään. Kun ratsastaja ei keskity niin ei keskity hevonenkaan. Oikeassa mielentilassa ajantaju katoaa ja kentällä on vain ratsastaja sekä hevonen. Sellaisia ratsastuskertoja ovat olleet viimeisimmät itsenäiset ratsastukset. Viivi on herännyt nopeasti, ollut rento ja kuunnellut mitä pyydän. Aina ei tietenkään ole harjoitukset menneet nappiin ja miljoona asiaa on korjattava, mutta se tunne - se TUNNE siitä, että me ollaan tässä ja nyt. Olen myös uskaltanut vaatia, ei loppujenlopuksi ole iso homma saada hevosta kuuntelemaan kunhan vain itse keskittyy. Viivi on hevonen, joka tarvitsee tekemistä tai se keksii sitä itse seurailemalla ympäristön tapahtumia. Voltit, kaarevat urat, avotaivutukset, pysähdykset, tahdin vaihtelut askellajin sisällä - kaikki auttavat saamaan hevosen kuulolle. Viimeiset kerrat olenkin tehnyt paljon pysähdyksiä, voltteja ja avoja. En ole mahdollistanut hevoselle ympäristön seurailua. Kun se on kiinnittänyt huomion kentän ulkopuolelle, olen esim. tehnyt voltin, tarvittaessa toisen heti perään ja näin ollen ollaan taas jatkettu matkaa yhdessä eteenpäin.

Eilen laukkasin jonkin verran. Tuttuun tapaan vasemmassa kierroksessa oli taas ulkopuoli jäljessä. Onnistuin kuin onnistuinkin korjaamaan tätä ja sain Viivin rauhoittumaan. Laukat kuitenkin herättivät sen aika tehokkaasti ja loppuravi meinasi olla turhan vauhdikasta. Isoin ongelma oli, että kun ravailin oikeaan kierrokseen, Viivi putosi lavasta sisälle enkä saanut sitä kantamaan itseään vaikka selkä olikin käytössä ja nenä alhaalla. Sain sen siirtymään pitkällä ohjalla käyntiin ja ajattelin, että ei tule mitään. Minulla oli kuitenkin edelleen tarve suoristaa hevonen, ettei se jää vinoksi viimeisen ravin jäljeltä. Pitkällä ohjalla siirsin Viivin vielä raviin, joka olikin nyt yhtäkkiä mukavan rauhallinen ja kierroksen aikana sain keskitettyä itseni, nostettua liikettä sisäpuolelta kohti ulkohartiaa ja annettua mahdollisuuden taipumiselle ulkopuolelta. Olisikohan ollut peräti ensimmäinen kerta kun näin selkeästi kirkastui ajatus vinouden korjaamisesta? Kuten ihmiset, ovat hevosetkin monesti vinoja ja ratsastajan tehtävä on ratsastaa hevonen tasapainoon maaha nähden. Suorastakin hevosesta tulee vino, jos sitä ratsastaa vinoon. Hevonen myös jää vinoon, jos sitä ei oikaise. Voin sitten kymmenen vuoden päästä kertoa miten projekti oma keho ja hevonen suoraksi etenee, sillä vaikka ajatus taas kirkastuu, se ei tee tästä yhtään sen helpompaa :D

Lopuksi todettakoon vain, että on mulla mielettömän mahtava hevonen <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti