tiistai 31. toukokuuta 2011

Lämmin kiitos lukijoille - ja sitten asiaan!

Ihan ensiksi haluan kiittää. Haluan kiittää siitä, että jaksatte lukea blogia. Blogin päivittäiset kävijämäärät kertovat omaa tarinaansa, mutta pisteenä i:n päällä on tänään saamani suullinen palaute :). Kiitos siitä! Kommentteja saa jättää ihan vapaasti ja olisi mukavaakin niitä lukea. Saa olla eri mieltä, samaa mieltä tai muuten vain jättää jälkensä :).

Edelleen toivon, että pystyn välittämään teille sen tunnemaailman (epäonnistumisista onnistumisiin) jota käyn läpi ratsastaessani ja viettäessäni aikaa hevosten kanssa. En edes osaa kirjoittaa ratsastuksesta suorituksena vaan uusi blogikirjoitus vaatii aina oivalluksen ja tuntemuksen. Olen matkalla, joka ei koskaan pääty.

Tänään olin neljän päivän tauon jälkeen selässä. Näiden taukopäivien aikana olen ollut elämäni ensimmäisellä spinningtunnilla sekä flow -tunnilla. Lisäksi olen pitkän tauon jälkeen sauvakävellyt ja siitä syystä penikat on tosi ärtyneet. Onnekseni olen luopunut siitä kantapäät alas -ratsastustavasta ja pystyin ratsastamaan niin, ettei penikoihin sattunut.

Ehkä suurin synti oli hätäily. Neljän päivän tauon jälkeen ei olisi pitänyt ollut kiire minnekään. Voisi siis todeta, että en ollut suunnitellut ratsastusta ihan loppuun asti. Yritän näin ollen ottaa opikseni. Yksin ratsastaessa minulla on vapaus etsiä takajalkoja käynnissä niin kauan kuin tilanne vaatii, minulla on oikeus tasapainottaa itseäni niin kauan kuin tilanne vaatii, minulla on myös oikeus vaatia hevonen liikkeeseen mukaan. Ei tarvitse heti hätäillä ravin kanssa vaan tehdä työtä käynnissä. Käynnissä on monta palikkaa ja käynnin ratsastaminen on haastavaa; katse laajasti kauas eteen, ohja alkaa kyynärpäästä (rannetta ei ole),käsi kulmassa, käsi "tökkii" hevosen nenää eteen alas jatkaen takajalkojen liikkeen kohti kuolainta, sopiva ohjastuntuma, liike vuorottaisilta takajaloilta ylös, jäntevä ratsastaja (syvät ryhtilihakset käytössä) olematta jännittynyt, alaselkä päästettynä - tätä listaa voisi jatkaa loputtomasti. Hitaan käynnin rytmiä on vaikea löytää, reippaassa käynnissä rytmi löytyy helpommin. Pointti kuitenkin siinä, että kiire ei ole mihinkään. Toki joskus täytyy mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, jotta kehittyy. Harjoitus siis tekee mestarin.

Merkittävin oivallus liittynee siihen, että hevonen ja keho täytyy ikäänkuin virittää aina aluksi samalle aaltopituudelle ennen kuin lähtee hienosäätämään. Jos hevosella on vain yksi ratsastaja, on hevonen ja keho herkemmin säädettynä yhteen. Hevosella ja keholla kuitenkin on erilaisia päiviä. Vaikka minulla on oma hevonen, sillä on useita muita ratsastajia. Nytkin oli tosiaan neljän päivän tauko. Kolmena päivänä haittasivat työt ja yhtenä päivänä Viivi oli Annella kurssikäytössä. Jokainen keho on erilainen ja vain harvoin Viivi on valmiiksi viritettynä minun taajuuteeni. Huomennakin on jälleen tauko töiden ja koiran treenauksen takia, mutta torstaina pääsen ratsaille :).

Ja niin se pointti! Rytmi, vinoudet itsessä ja hevosessa, jäntevyys... Kaikki mikä ikinä liittyy ratsastajan ja hevosen yhteiseen toimintaan pitää tuntea ja liittää yhteen. Minä ja Viivi olemme samaan suuntaan vinoja. Siispä kehoni ei valmiiksi tasapainota hevosta vaan minun pitäISI saada itseni suoristettua ja sitten vielä hevonenkin. Tänään ravailin lähes pitkin ohjin ympyrällä vasempaan kierrokseen. Viivi oli peräänannossa ja asettuneena, mutta silti lavasta sisään pudonneena - ei pahasti, mutta pudonneena kuitenkin (olen huomannut - tai ainakin kuvittelen niin, että hahmotan lavan putoamisen hieman aiempaa paremmin enkä enää kuvittele hevosen olevan tasapainossa). Hieman sain korjattua, mutta taisin unohtaa seuraavan: Vähemmän on enemmän. Ottaessani sisäpuolelta liikettä ylös, putosin lantiosta ulos. Siirtäessäni yläkehoa ulkojalan "päälle" eli keskelle, jätin nenän kohti hevosen sisäkorvaa sen sijaan, että se olisi kohti ulkokorvaa. Pää on hieman kuin hienosäätö, sillä jos pää on kääntyneenä sisällepäin, keho ei suostu (ainakaan minulla) menemään täysin keskelle. Minun olisi pitänyt antaa tapahtua eikä pakottaa kehoa. Korjaukset onnistuvat aina parhaiten silloin kun antaa keholle luvan joustaa. Liiallinen yrittäminen ei viel haluttuun lopputulokseen.

Ratsastuksesta jäi silti hyvä mieli, sillä loppukäynnissä allani oli rauhallinen ja rento hevonen. Mielestäni hyvin tärkeää on se millaiseen tilaan ratsastaja ja hevonen jäävät ratsastuksen päätyttyä. Pyritään siis siihen, että molemmille jää hyvä maku suuhun :).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti