keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Aina ei suju

Jotta siis en antaisi väärää käsitystä omista taidoistani tai ettette kuvittele, että valittelen turhia kun tunti menee aivan penkin alle, laitan tänne todistusaineistoa. Sain koko pitkäperjantain tunnin kuvasaldon itselleni. Osa kuvista todella on julkaisukelvottomia - olen suorastaan järkyttynyt. Tosin musta kyllä tuntuikin, että tunti meni huonosti eikä kuvat juuri sitä käsitystä muuta. Mutta hei - aina ei voi mennä hyvin. Joskin voisi kuitenkin alkaa homma tarkentua, ettei hevosen tarvitse kärsiä... Ärm..

 Yksi pieni ohikiitävä hetki kun setti levähtää ja muutamaa askelta myöhemmin tilanne näyttää...

...tältä. Ratsastus on todella veitsenterällä tasapainottelua. Viivi ei virheitä anteeksi anna. Se kyllä korjaa heti kun ratsastaja korjaa itsensä, mutta huomiotta se ei ratsastajan mokia jätä.

 Laukannostossa ratsastaja on nenällään säkän päällä sen sijaan, että ottaisi takajalat haltuun.

Ja jälleen ratsastajan paino edessä, josta syystä hevonenkin putoaa etupainoiseksi.

Miten vinossa voi istua?! Missä on katse? Ranne on juntattu jäykäksi. Voi apua...

Kiva ravirata. Olen heittäytynyt totaalisesti hevosen vietäväksi ja oma jäntevyys on poistunut tältä planeetalta. Käsi on painettu alas, paino on edessä, kulma häviää kyynärestä, katse on hevosen niskaan... Ja niin edespäin. Hevosella ei ole selkä käytössä.

Sisäohja vetää, koska kuolain on ihan jokseenkin pahasti suusta ulkona.

Jo tunnin alkupuolella kuului ihana käsky! "Anna tuleppa tänne!" "No minäpä tulen!"

"Miten sä oikein käännät sitä hevosta?" "No tota en ainakaan vetämällä ohjasta taaksepäin.. heh..." Back to basics ja no more faults olikin sitten tunnin kantavat teemat. En vaan ihan tainnut päästä tavoitteeseen. 

Kyllä tää ratsastus on oikeasti niin mielettömän vaikeata! Anne naureskeli kentän laidalla ja kyseli, että onkos joku joskus luvannut ratsastuksen olevan helppoa? Eipä ole, ei. Jostain ihmeestä se motivaatio vaan löytyy kun jaksaa aina uudestaan ja uudestaan kammeta itsensä hevosen selkään.

Kyllä mä tossa yks päivä mietin, että oikeasti, voiko ihminen ihailla, kunnioittaa ja rakastaa mitään eläintä niinkuin hevosta? Siis jos on löytänyt sen tunnesiteen hevosiin. Uskon vakaasti, että on ratsastajia, joille hevonen on todella väline eivätkä he saavuta sitä rakkautta tuohon upeaan eläimeen. Sääli sinänsä sillä he jäävät paljosta paitsi. Onhan niinkin, että kaikki eivät ole hevosihmisiä, kaikki eivät ole edes eläinihmisiä. Vaikka meillä on koiriakin niin sydämeni sykkii kaikista voimakkaimmin tuolle kavioeläimelle, joka painaa monta sataa kiloa, hörisee minulle vastaan kun haen sitä tarhasta, painaa päänsä olkapäälleni kun rapsuttelen sitä ja nauttii kaikesta saamastaan huomiosta. 

"A lovely horse is always an experience….. It is an emotional experience of the kind that is spoiled by words."

5 kommenttia:

  1. Kiiiitos lohduttavista hetkistä :-D Jospa saisin saman aikaan kunhan pääsen taas ratsaille...

    VastaaPoista
  2. Oleppa hyvä :D. Ei tää tosiaankaan aina suju vaan tää on sellasta tahkoamista.. tahkoamista.. ja taas tahkoamista.. Vaan onneksi joukossa on myös onnistumisia :)

    VastaaPoista
  3. No johan kuulostaa ja näyttää tutulta. Ratsastaminen ON vaikeaa. Ja silti huonoinakin päivinä NIIN hienoa.

    VastaaPoista
  4. Kyllä se siitä!! :)
    Olen pitkään luullut että olen siinä helppo A tasoinen. Mutta, noin kolmisen vuotta sitten aloin vuokraamaan herkkää, osaavaa ja erittäin tarkkaa hevosta. Kesti melkein vuoden ennen kuin laukannostot alkoi sujua... Monesti saan taputella ja kiitellä itseni, eikä hevosta. :)
    Jos vähänkin jää ohjista kiinni tai istuu väärin, tulee heti huomautus. miten enemmän yrittää säätää ja käyttää voimia, sitä vähemmän hän liikkuu. Lopuksi tulee täydellinen stop, joko niin että hevonen ei liiku mihinkään tai sitten liikkuu vähän liiankin intensiivisesti, kaikki jalat yhtä aikaa maasta irti ja pää etujalkoihin....
    CR on meidän juttu! Ilman sitä olisin vielä vanhan tavan ratsastaja; paljon pohjetta, kova ote edestä ja raippa avuksi jos ei ala liikkumaan... Hyi!! Hyvä että on pääsyt eteenpäin, vaikka se on vienyt paljon aikaa ja periaatteessa olen saanut aloittaa ihan alusta.

    VastaaPoista
  5. Kiitos :)

    Minua turhauttaa juuri eniten se kun tajuan tekeväni väärin enkä saa sitä korjattua. Oman kehon korjaaminen on maailman vaikeinta! Pahinta on nähdä kuvista miten hevosta ottaa kupoliin eikä siitä tunnu kivalta.

    Säätäminen ja voimankäyttö kuulostaa ihan yliyrittämiseltä, jota itsellekin tapahtuu. Sillon kun ratsastus sujuu, se tuntuu helpolta. Siinä ei ole mitään ylimääräistä sähellystä. No, omalla kohdalla ne on harvoja hetkiä, mutta tiedänpä mitä tavoitella :).

    Vaikka minäkin olen opetellut kaiken alusta asti uudestaan niin olen tosi tyytyväinen siitä, että CR löytyi eikä ole enää tarvetta vetää hevosta ohjan ja pohkeen väliin :). Ei muuta kun jatketaan harjoituksia!

    VastaaPoista