sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Voi että ottaa nuppiin!

Tuntiratsastamisen haasteet ottaa nuppiin. Mä menen jotenkin ihan omituiseen moodiin nykyisin tunneilla. Avut menee koviksi, hermot ei pidä ja koko hevonen on kateissa. Tunnilla on Anna ja sitten siellä on Viivi, mutta ei Anna&Viivi. 

Viime keskiviikko oli omasta näkökulmastani ihan katastrofi. Anne sanoi, että hyviäkin pätkiä oli, mutta kun 95% tunnista hevonen on kadoksissa niin silloin en vaan osaa olla tyytyväinen.

En tiedä otanko jotain suorituspaineita tunnilla ratsastaessani. Onhan se toki eri asia kuin mennä itsekseen. Itsekseen mennessä mä ehdin miettiä ja suunnitella eri tavalla. Osaan sulkea muun maailman ympäriltäni ja keskittyä hetkeen (siis useimmiten). Keskiviikon tunti oli yhtä kaahailua. En saanut kehon kautta pidätteitä läpi ja ohja oli aivan liikaa käytössä - liian kovana. Huomaamattani jalka liikkui jatkuvasti ja antoi Viiville pohkeita (onko ihme jos se sitten kaahasi). Lisäksi Viivi ei keskittynyt ja muutamat spurtit se otti ihan ilman minun vaikutustani. Tai juu - mun vaikutus oli se, etten kyennyt olemaan riittävän jäntevä, jotta hevonen olisi minun kanssani liikkeessä. 

Ympyröillä ja volteilla kaaduttiin lähes aina lavasta sisälle ja pääkin oli vinossa. Mun kehosta puuttui jäntevyys lähes kokonaan. Sitten kun hermostuu niin kaikkea tekee liikaa eikä kykene kuuntelemaan itseään ja peilaamaan ratsastusta hevoseen. Sitä vaan tekee, tekee ja tekee. 

Jotain hyvää kuitenkin. Tuli huomattua, että tasapaino ja reaktiokyky on kehittyneet. Pitkin ohjin käveltiin kun kentän toisella puolella ollut Mira säikähti jotain. Eikös Viivikin tietysti sännännyt eteenpäin ja kääntynyt ympäri kun kaverikin säikähti. Ei ehkä mennyt kuin 1,5 sekuntia niin mulla oli jo ohjat kädessä ja tasapainokin pysyi. Tämä on Centered Ridingin ja 1,5 vuoden säännöllisen harjoittelun ansiota!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti