lauantai 15. tammikuuta 2011

Vinouden kanssa taistelua ja hevosen kuuntelemista

Aina joskus tulee sellainen olo, että Palikka-Millan (blogi) kanssa tulee kirjoiteltua vähän samalaisista asioista. Voisi ehkä jopa luulla, että käyn katsomassa mitä Palikka on kirjoittanut ja kirjoitan samat asiat hieman eri tavalla :D. Tänään nimittäin ajattelin kirjoittaa omasta vinoudestani ja siitä miten olen havainnoinut vinouttani muuallakin kuin ratsastaessa (keilaamisesta kirjoitinkin jo aiemmin). No - edellä mainitun lisäksi pohdin tänään myös hevosen kuuntelemista tai oikeastaan sitä miten vaikeata se minulle on. Äsken kuitenkin toiveikkaana menin Palikkaratsastajan blogiin toiveikkaana uudesta kirjoituksesta. Mistä on Palikka kirjoittanut? No vinoudesta tietenkin! Olkaa hyvä - minun versioni samasta aiheesta :D.

Ei liene kellekään tule yllätyksenä, että olen vino. Vasen puoleni on jäljessä aina ja kaikessa. Viimeiset kuukauden vinouteni on pahentunut. Nyt jos teistä joku luulee minun vain kuvittelevan, että olen vinossa, voin vakuuttaa, että Viivi on osoittanut hyvin selkeästi minun todella olevan vinossa. Olen miettinyt asiaa ihan tolkuttoman paljon -> mitä minä teen eri tavalla? Miksi minä vinoudun? Yksi varmasti asiaan vaikuttava asia on, että syyskuun alusta lähtien olen ajanut autolla huomattavasti paljon enemmän kuin aiemmin. Yleensä ajan autoa vasemmalla kädellä (tiedän, että ratissa täytyisi olla kaksi kättä, mutta ei nyt tartuta siihen), istuen hieman vinossa vasen hartia taaempana kuin oikea. Olen nyt ruvennut kiinnittämään siihen huomiota. Oletan myös istuvani tavallisella tuolilla vinossa. Tällä hetkellä istun jalat koukussa tietsikkatuolilla. Yllätys yllätys -> oikea hartiani on edempänä kuin vasen ja vasen lonkkani on myös alempana sekä taaempana kuin oikea. Istunko siis suorassa? No enpä istu. Eilen illalla ollessani koiran kanssa lenkillä (minulla on yleensä koira suurimman osan lenkistä irti) liioittelin lonkkieni liikettä kävellessäni eli annoin niiden pyörähtää suurella liikkeellä ympäri aina askelen ottaessani (ihan niinkun heiluttelisin takapuolta enemmän - voin kertoa että oli pimeää eikä ketään näkemässä :D). Vasen lonkka kiristi enemmän kuin oikea - liike ei tuntunut miellyttävältä vasemmassa lonkassa. Tadaa - olen vino.

Kun hevosen selässä tähän vasemman lonkan ongelmaan lisätään se, että vasen hartia on koko ajan jäljessä, on ollut lopputulos se, että Viivi menee vinoksi vasemmalta heti kun istun satulaan. Keskittyessäni omaan kehooni, unohtuu hevosen kuuntelu - ainakin minulta. Mutta en mene siihen ihan vielä. Välillä ehkä tunne on lähennellyt epätoivoa. Pahinta on jos ei ymmärrä sitä mitä omassa kehossa tapahtuu. Turhauttavaa on kun tajuaa kehon toimimattomuuden, muttei osaa korjata sitä. Vielä turhauttavampia ovat ne hetket kun Annen ohjeet menevät aivoihin kuuloelinten kautta, mutta siltikään en saa kehoani korjattua. Onneksi Annen kärsivällisyys on ihan omaa luokkaansa!

Eiliseltä tunnilta todettakoon, ettei meiltä sujunut edes uralla suoraan kävely.

Tänään oli aika kylmä, -18 astetta. Menin silti ratsastamaan ihan itsekseni. Olin päättänyt mennä vain käyntiä ja minulla oli ainoastaan yksi tavoite -> saada Viivi rentoutumaan. Ei ole hevosen omistajan ihannetilanne, että hevonen vinoutuu heti kun takapuoli laskeutuu satulaan. Erityistä huomiota kiinnitin alaselän (jota olen viime aikoina taas herkästi jännittänyt) rentouteen eli ns. päästämiseen sekä vasemman hartian päästämiseen ja vasemmalla lonkalla tehokkaampaan liikkeen ylös ottamiseen, jotta lonkka toimisi samalla tavoin kuin oikea. Tässä vaiheessa todettakoon, ettei kehoa voi pakottaa toimimaan. Vasenta puolta ei voi työntää eteenpäin vaan se pitää päästää joustamaan eteenpäin. Viivi tuntui aluksi hyvin varovaiselta. Päätin kävellä niin kauan pitkin ohjin, että tunnen Viivin rentoutuvan. Ihan nyt kellonaikoja en ole vahdannut, mutta hyvän aikaa kävelin ja pikkuhiljaa tunsin Viivin pidentävän askeltaan. Välillä Viivi vänkäsi kaulaansa vinoon (turpa vasemmalle) ja tällöin ajattelin hengitystä vasempaan lonkkaan ja vasempaan hartiaan. Ilmeisesti se toimi, sillä sain Viivin kaulan oikenemaan.

Tällä samalla taktiikalla jatkoin koko ratsastuksen ajan. Hengitys, päästäminen, tasainen käsi (välillä onnistui, välillä ei), rento ranne, katse kauas eteen (antaa paremman tuntemuksen tasapainosta), vasemmalta puolelta (lonkka) enemmän liikettä ylös, liike kypärännupista ylös, ruttu vatsaan. Välillä kaikki katosi ja Viivi tahtoi taas laittaa kaulan vinoon kertoakseen minulle, ettei fiilis ole kovin hyvä. Pari kertaa kyse oli niinkin pienestä asiasta, että olin unohtanut päästää rutun vatsaan ja alaselän hevosen liikkeen mukaan. Joskus taas vasen hartia oli jäljessä jne. Kun hetkittäin löysin palaset kohdalleen, kiitti Viivi välittömästi mennen peräänantoon. Mikä parasta, vaikka välillä palaset katosivat, onnistuin useampaan kertaan löytämään ne takaisin kohdalleen.

Hartiat tai ehkä enemmänkin yläselkä lapojen kohdalta on minulla nyt kipeytynyt ja vaatii venyttelyä. Hommia siis on tehty…

Tässä kohtaa tekstiä pahoittelut, sillä tästä näemmä tulee pitkä kirjoitus. Haluan vielä silti jatkaa hieman, että saan kirjoitettua ajatukseni hevosen kuuntelemisesta.

Minun mielestäni yksi ratsastajan pahimmista virheistä on se, että unohtaa kuunnella hevosta. Teen sitä itsekin - paljon. Saatte väittää vastaan seuraavaan: Yleensä ratsastaja tekee hevosesta sellaista kuin itse haluaa, keskittyy siihen mitä itse tekee ja korjaa hevosta sen sijaan, että korjaisi itseään. Tottahan on, että hevosen tulee tehdä kuten ratsastaja pyytää, mutta jos joku asia ei toimi on vika ratsastajassa - ei hevosessa. Voihan syitä olla monia; asiaa ei ole opetettu hevoselle, hevonen on luonnostaan vino yms. Silti, ratsastaja tasapainottaa hevosen. Jos hevonen on vino, täytyy ratsastajan saattaa hevonen tasapainoon. Mistä tietää hevosen olevan tasapainossa? Kuuntelemalla hevosta. Seuraamalla siihen miten hevonen vastaa ratsastajan kehon muutoksiin. En ole niin taitava, että osaisin lukea kaikki muutokset hevosessa, mutta väitän että tiedän mikä ero on pää pystyssä ratsastajan alta pois juoksevalla tai rentona peräänannossa ravaavalla hevosella. Huomaan myös jos hevonen putoaa lavasta sisälle tai ei asetu. Silti niin monesti unohtuu hevosen kuunteleminen ja peilinä käyttäminen. Eihän ratsastajalla ole muuta peiliä kuin hevonen! Sitä monesti on niin keskittynyt omaan kehoonsa ja itsensä korjaamiseen, että unohtaa hevosen. Hevonen kertoo ratsastajalle millon ratsastaja korjaa oikein, hevonen kertoo kun sen ei ole hyvä olla ja hevonen takuulla kertoo myös sen, milloin ratsastaja on tasapainossa! Hevonen myös kertoo sen milloin ratsastaja vain matkustelee ja sen koska ratsastaja on hevosen liikkeessä mukana. Ratsastaja on hevosen peili ja sitä suuremmalla syyllä on ratsastajan opittava käyttämään hevosta peilinä. Unohtamatta sitä, että ratsastajan kannattaa säännöllisesti käydä myös ihan tavallisen peilin edessä ennen kuin alkaa syyttää hevosta omista virheistään.

Haluan tähän loppuun laittaa linkin youtubesta löytämääni videoon, jossa mielestäni on ajatus kohdallaan.
http://www.youtube.com/watch?v=HHLSQ1YILEo

1 kommentti:

  1. Juuri tänään itsekin tuskailin taas kerran oman ja hevosen vinouden kanssa. Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat sillä, että tajuaa kyllä, että keho ei toimi, mutta ei osaa korjata sitä. Viesti ei vaan kulje aivoista lihaksiin. Käytän myös paljon aikaa oman vinouden huomioimiseen pitkin päivää - ehkä liikaakin. Minulla ainakin tähän itsen tarkkailuun ratsailla ja muuten liittyy itsekriittisyys, mikä taas johtaa jännittämiseen. Se ei tietenkään ole hyvästä. Ehkä olisi hyvä olla itselle armeliaampi ja muistaa, että hevonen ei kuitenkaan murehdi vinouttasi pitkin päivää eikä joudu sitä kestämäänkään kuin sen tunnin päivässä. Aina parempaan ja suorempaan ratsastukseen pyrkiessä, yritetään iloita niistä pienistä edistysaskeleista, kun hevonen rentoutuu.

    VastaaPoista