torstai 30. joulukuuta 2010

Minun menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni

Koska Centered Riding on tuonut elämääni muutakin kuin uuden ulottuvuuden ratsastukseen, haluan nyt jakaa muitakin ajatuksiani menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Centered Riding on auttanut ymmärtämään hevosen maailmaa. Centered Ridingin ja Annen (Helén) myötä löysin myös Theresa Sandinin opit siitä mitä hevosen kropassa tapahtuu. Mutta siitä ei sen enempää - suosittelen tutustumaan Theresan oppeihin ihan itse. Linkki löytyy sivupalkista.

Minun menneisyyteni
En muista ensimmäistä kokemustani hevosista. En muista minkä ikäisenä olen ensimmäistä kertaa ratsastanut. Kenties se oli talutusratsastuskerta suomenhevosella pieneläinpihalla, jolloin taluttaja ei ottanut huomioon ratsastajaa vaan talutti hevosen rehevän oksan alta, ratsastajan saadessa oksan naamalleen. Olenkohan ollut ala-asteella kun minusta on kuva lämminverisen hevosen selästä, joka seisoo keskellä tallin käytävää. Muistan tosin ratsastaneeni kyseisellä hevosella myös pellollakin - ilman taluttajaa.

Ratsastustallilla aloin käydä ala-aste ikäisenä. Kokemukset eivät juurikaan olleet hienoja. En kuulunut tallin “eliitiin”, en muiden hevostyttöjen osalta enkä opettajien osalta. En koskaan löytänyt paikkaani. Olin liian sosiaalinen enkä mennyt ulkonäöllisesti siihen muottiin, johon olisi pitänyt mennä. Olin kuitenkin sitkeä. Hoitoponillani oli jalka kipeänä ja muistan lukuisat viikonloppuaamut, jolloin menin vanhempieni kyydillä tallille ennen kahdeksaa aamulla, heidän jatkaessaan matkaa hirvimetsälle. Ponia piti talutella, jotta se sai rauhallista liikuntaa. Kävelin pihatietä ympäri uudestaan ja uudestaan. Muistan nauttineeni noista aikaisista aamuista.

Ratsastustunnit eivät ole jääneet mieleeni mitenkään erityisinä. Minulla ei ollut ponia, jolla olisin säännöllisesti ratsastanut. Tunnille sattui mikä milloinkin. Muistan kuitenkin ensimmäisen kokemukseni isolla ponilla laukkaamisesta. Tipuin päin maneesin seinää. Ilmat pöllähtivät keuhkoista pihalle, vaan muuten ei käynyt kuinkaan.

Joskus olisin halunnut ratsastaa jollain vähän nuoremmalla hevosella, mutta opettaja sanoi, ettei minusta ole siihen. Sain siis aina konkareita - nyt ehkä osaan sitä arvostaa, mutta silloin se tuntui pahalta.

En muista milloin vaihdoin tallia - en edes muista palasinko ensimmäiselle tallille takaisin. Enkä tosiaan muista miksi alkuvaiheet ovat jotenkin niin hämärän peitossa. 

Päällimmäisimmät muistot tallilta ovat kun minun väitettiin harjanneen muovisualla shettikseltä nahkan rikki ja esteiden hyppäämisen pakko. Minulla on estekammo - en ole hypännyt vuosiin. Connemara, jolla hyppäsin, ponnisti läheltä estettä ja hypyssä oli vaikea olla - enhän osannut kertoa hevoselle mistä ponnistaa esteelle. Toinen new forest puolestaan oli kuumahko (siihen aikaan) eikä sitä mielellään annettu kenellekään kisoihinkaan lainaksi. Olin epävarma, poni halusi kieltää, epävarmuuteni kasvoi pelätessäni putoamista ja noidankehän oli valmis.

Kolmannella tallilla, jossa aikanani kävin, sain enemmän luottamusta. Ihana läikikäs gotlannin russ -ori hurmasi minut. En muista kauanko kävin kyseisellä tallilla, sen muistan, että olin täyttämässä 13 vuotta. Olin samana kesänä ollut äitini serkun hevostilalla muka hevoskuumetta tyynnyttämässä. Ei toiminut tyynnytysyritys. Menin hevostilalta ratsastusleirille ja oli keskiviikko kun sain tietää, että ostaisimme minulle 3-vuotiaan lv-ruunan äitini serkulta.

Kuten huomata saattaa, on menneisyyteni hevosten parissa melko pirstaleista. En ole oikein kiinnittynyt mihinkään - ei ole yhtään paikkaa, johon olisin kokenut kuuluvani.
3.8.1998 sain ensimmäisen oman hevoseni, Pojun (Speedy Game). Siitä alkoi ensimmäinen aikakausi, jolloin kiinnityin jonnekin. Poju asusti tallilla, jossa oli ravihevosia. Tuolloin sain ensimmäiset oikeat ihmiskaverit hevosmaailmasta, minua vuoden vanhemman Miian (joka oli myös kanssani samassa koulussa) ja kolme vuotta vanhemman Sonjan. Tänäkin päivänä olen heidän kanssaan tekemisissä, vaihtelevissa määrin tosin, mutta silti.

Keväällä -99 liittyi sakkiin lv-tamma Mallu (Malibu Dan). Mallu tuli erityisesti Pojun seuraksi, sillä meillä oli omaa maata ja saimme vietyä hevoset laitumelle. Laitumella ne viettivät koko kesän. Kävin ratsastamassa maastossa ja nautin kesästä. Tuohon kesään liittyi myös ensimmäinen oma puhelin :D. Olihan minulla oltava kännykkä mukana, sillä olin ratsastamassa liki kymmenen kilometrin päässä kotoa ja useasti yksin.

Kesän -00 jälkeen Poju lähti ylläpitoon ja myimme sen ylläpitäjälle myöhemmin seuraavan talven aikana. En enää muista mistä päätös ylläpitoon laittamisesta tuli. Mallu oli vielä talven minulla, syksyllä -01 kun aloitin lukion, sekin myytiin. En ole kuullut Pojusta pitkään aikaan mitään, Mallusta viimeksi pari vuotta sitten.

Olin tullut myös araksi. En luottanut itseeni hevosten kanssa enää. Sitä en tiedä mistä se johtui. Vähensin ratsastuksen määrää ja pääasiallisesti vain hoidin hevoseni. Jos huomasin hevosen jännittävän jotain, jännitin itsekin, eikä hevonen voinut luottaa minuun.

Hevosten myötä en yläasteen aikana elänyt “normaalia” nuorten elämää. Hevoseni eivät olleet ylläpitotallilla vaan joka päivä koulun jälkeen vei tieni tallille. Siivosin karsinan ja hoidin hevosen - tiesin, mitä hevosen omistaminen oli. Aamu- ja iltaruokinnat jaettiin vuoroihin eri ihmisten kesken.

Omista hevosista luopumisen jälkeen ratsastukseni jäi tauolle. Ratsastin silloin tällöin, joskus issikoilla, joskus tunneilla yms. Ratsastaminen oli kaikkea muuta kuin säännöllistä.

-09 keväällä muutin nykyiseen asuinpaikkaani. Kesällä rupesin miettimään jälleen aktiivista hevosharrastusta. Kävin kaksi kertaa ratsastamassa lv-ruunaa, jonka omisti 13-vuotias tyttö. Olin ajatellut ruveta vuokraamaan kyseistä hevosta. Löysin kuitenkin ilmoituksen, jossa mainittiin CR. Mikä CR? En tiennyt siitä mitään. Soitin Annelle, menin kokeilemaan ja jäin sille tielle.

Nykyisyys
Väitetään, että tieto lisää tuskaa. Mitä ratsastamiseen tulee - olen siitä samaa mieltä. Tieto tuo myös uudenlaista yrittämistä ja erehtymistä. Kuitenkin koen, että onnistumisen tunne on myös moninkertainen aikaisempaan verrattuna. Onnistuminen syntyy ratsastajan ja hevosen välisestä vuorovaikutuksesta, joka parhaimmillaan tuntuu löytyvän tekemättä mitään. Yliyrittäminen on kenties pahinta mitä voin tehdä. Yliyrittäessä korjaa kroppaansa liikaa ja kaikki palaset leviävät. Yliyrittäminen saa myös aikaan ratsastusstressiin, joka taas johtaa turhautumiseen. Pitää vain antaa tapahtua.

Olen viimein kiinnittynyt tallimaailmassa jonnekin. Annen neuvot ja opit ovat auttaneet minua löytämään uuden maailman. Ratsastaminen ei ole vain ratsastamista - se on korvaamatonta yhteistyötä hevosen kanssa. Ratsastaminen on kokemus hevosen liikkeistä, kokemus omasta kehosta ja hevoselta pyytämistä pienin elein. Eikä ole parempaa kuin hevonen, joka tervehtii höristen mennessäni hakemaan sitä tarhasta. Tottahan varmaan on, että Viivi hörisee leiville, joita tietää minulla olevan taskussa ;).

Nykyisyys on myös tietoisuus siitä miten monet asiat olen tehnyt aiheuttaen hevoselle epämiellyttävän olon. No juu - hevonen tarvitsee johtajan. On kyse isosta eläimestä, jota ei voimalla hallita. On myös kyse valinnoista oman tekemisensä välillä. Haluan valita tien, jossa hevonen menee peräänantoon oman kehoni jäntevyydellä ja oikealla käytöllä enkä tietä, jossa hevonen ns. vedetään ohjan ja pohkeen väliin. MINÄ haluan ratsastaa hevostani niin, etten aiheuta sille kipua ja jumeja. Haluan, että hevosen on hyvä työskennellä yhdessä kanssani. En ole kukkahattu. Ohjia ja pohjetta tarvitaan (ainakin mitä itseeni tulee), mutta haluan oppia käyttämään niitä oikein ja mahdollisimman vähän.

Pieni asia voi tuntua suurelta. Joskus talutellessani Annen omia hevosia (orit mukaan luettuna) tulee mieleeni ne monet lapsuuteni kerrat, jolloin olen uskonut, ettei minusta todellakaan ole toimimaan hevosten kanssa. Ihmiset, jotka ovat antaneet minun olettaa niin ovat olleet väärässä. En sano sitä todistaakseni asiaa heille, vaan sanon sen kertoakseni itselleni, että olen onnistunut epäluuloista huolimatta. En kuvittele osaavani edes kolmasosaa siitä mitä joku konkari, mutta olen jo päässyt ensimmäisen risteyksen ohi.

Tulevaisuus
Toivon ja uskon, että hevoset tulevat olemaan osa elämääni aina - tavalla tai toisella. Viivin kanssa olen vasta aloittanut yhteisen tien ja toivon todella, että se jatkuu vielä kauan. Koskaan ei ihminen voi oppia hevosista kaikkea eikä ratsastajana koskaan tule valmiiksi. Jokainen kerta hevosen selässä on uusi haaste. Minä opin, kehostani tulee tarkempi ja yhteistyöni hevosen kanssa paranee - olen siitä varma. Vuosien päästä on matkalla ollut varmasti turhautumista, haparointia ja lukuisia onnistumisia.

Toivon myös, ettei minun koskaan enää tarvitse epäillä toimintaani hevosten kanssa ja toivon, etten anna epäilijöiden latistaa itseäni. Epäilijöitä mahtuu matkan varrelle aina, mutta kaikkien ihmisten joukosta löytyy myös niitä, jotka uskovat minuun.

Olen asettanut tavoitteen itselleni. Olen asettanut tavoitteen oppia tuntemaan kehoni paremmin, hevoseni paremmin ja käyttää kehoani paremmin. Minun tavoitteeni ei ole löytää itseäni kansainvälisiltä kouluratsastuskentiltä (en edelleenkään aio hypätä esteitä) tai osoittaa muille, että olen (joku päivä) hyvä ratsastaja. Minä haluan oppia itseni ja hevoseni vuoksi.
 
Toivon kaikille ihania hetkiä yhdessä hienojen eläinten - hevosten - kanssa :). Olkaa avoimia uudelle ja tuntekaa!

2 kommenttia:

  1. Hei! Voiko olla totta! :)Pojuun tutustuin noin viisi-kuusi vuotta sitten ja kiinnyin häneen täysin..tämän on oltava sama hevonen..synt. 22.4.1995. Jos haluat kuulla lisää, niin laita ihmeessä sähköpostia!! Löytyy myös kuvia aikuisesta Pojusta joita voin lähettää!! ninntsku@hotmail.com
    Nina

    VastaaPoista
  2. Uskomatonta!!! Syntymäaika todellakin on 22.4.1995 :D. En ole enää vuosiin tavoittanut Pojun nykyistä omistajaa ja muutama kuukausi sitten yritin huudella Pojun perään eräällä foorumilla, tulosta tuo ei tuottanut. Ihan mahtavaa!!!!

    VastaaPoista