tiistai 3. elokuuta 2010

Tunteen merkitys oikeampaan lopputulokseen pääsyssä

Tunne, tuntemus, ahaa-elämys, hahmotus tai millä nimellä sitä kukakin haluaa kutsua. Minä haluan kutsua sitä ainakin tällä kerralla tunteeksi.

Jälleen kerran siis ruikutan sitä miten vasen puoleni on jäljessä ja vasemman käden suunta on väärä. Jätän sen taakse vaikka sen suunta pitäisi olla eteen. Anne sanoikin tänään, että mun täytyy piirtää punainen nuoli vasempaan käteen, jotta muistan antaa sen hevoselle eteen :D.

Mutta siis - se tunne. Kun kerran tuntee kehossansa oikeansuuntaisen liikkeen, jolle hevonen myötää, on jatkossa helpompaa hakea tuota samaa tunnetta ja pyrkiä siihen. Tänään kolmikaarisen kiermurauran viimeisessä kaarteessa viimein sain vasemman puoleni tuotua LÄHELLE sitä pistettä, joka antaa hevoselle mahdollisuuden taipua oikealle. Ja minä TUNSIN sen! Vasen hartia tuli eteenpäin (eli oikeasti vasta samalle linjalle hevosen lavan kanssa, jäämättä liikkeestä jälkeen) ja vasen käsi mahdollisti hevosen taipumisen. Mahtava fiilis kun taistelu vasemman puoliskon kanssa alkaa tuottaa tulosta. Siihen on edelleen keskityttävä vaaaaaaltavan paljon, mutta NYT minulla on TUNNE - tunne siitä, mitä tapahtuu, tunne siitä, mihin suuntaan kehoni täytyy liikkua, tunne siitä, kun Viivi kiittää!

Kaikkinensa kolmikaarinen meni tänään paremmin kuin aiemmin. Onnistuin oikaisemaan itseni paremmin keskihalkaisijaa ylittäessäni, eikä Viivi kaatunut yhtä pahasti sisälle kuin aikaisemmin. Kun vielä jatkossakin muistaisin, että jo ennen kaarretta on siirryttävä ulkojalan päälle. Kun siis siirryn ulkojalan päälle, olen vasta suorassa.

Ihmisen mieli on kummallinen. Yleensä siinä vaiheessa kun tuntuu, että on jo ulospäin kallellaan, on vasta suorassa. Merkillistä! Mieleeni muistuu Annen selvitys tasapainosta. Ratsastajan tasapainoaisti käskee ennen kulmaa kallistumaan sisällepäin, sillä ihmiselle vauhti on kova ja vaatisi kallistumista kun aita/kulma lähestyy. Hevoselle vauhti on kuitenkin vielä rauhallinen eikä sen tarvitse kallistua, siksi siis ratsastajan on oltava suorassa, sillä ratsastaja tasapainottaa hevosen maahan nähden.

Tässä välillä minulla oli kausi, että jännitin alaselkääni. Nyt olen suurimmaksi osaksi muistanut jättää alaselän rennoksi ja aika mukavasti myöskin ranteiden kipristely on jäänyt. Kun kerran “ohja alkaa kyynärpäästä” niin “rannetta ei silloin ole olemassa.”

Viime toukokuussa oli Judith Cross-Strehlken (USA) CR-kurssi. Judith on level IV -CR-ohjaaja. Tänään Anne muistutti Judithin mielikuvasta, jonka olin täysin unohtanut. Kevennän liian etukenossa ja tällöin myös hevosen liikeen päästäminen kypärännupista ylös ei onnistu. Liike siis ei saa pysähtyä ratsastajaan vaan sen tulee jatkua. Judith opetti mielikuvan, jossa silmäluomia painetaan taaksepäin, kohti silmämunaa. Uskomatonta, mutta tuolla mielikuvalla niskaa saa ylös, jäntevämmäksi, sen pysyen kuitenkin rentona. Sen mukana myöskin yläkeho siirtyy lähemmäs oikeaa kevennyskohtaa ja kun yläkeho siirtyy niin myöskin jalat löytävät paikkansa. Jalkapohjat jäävät maata kohti - tai siis pitäisi jäädä :D.

Johan tuli sepostus. Asiaahan olisi vaikka millä mitalla, mutta ehkä tämä tällä kertaa riittää!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti